maanantai 27. helmikuuta 2017

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Olin uteliaana selaillut Maylis de Kerangalin romaania Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät  (Réparer les vivants, 2016) kirjakaupoissa jo moneen kertaan, mutta vasta nyt sain sen viimein luettua bongattuani sen kirjastosta. Ja kyllä muuten kannatti lukea - tässä on ehdottomasti yksi parhaista ja vaikuttavimmista viime vuosina lukemistani kirjoista. De Kerangal kuuluu olevan Ranskan arvostetuimpia nykykirjailijoita, hänen kirjojaan on käännetty lukuisille eri kielille (tätä ennen ei kuitenkaan suomeksi), ja Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät on voittanut kotimaassaan peräti kymmenen kirjallisuuspalkintoa. 

Kirja herätti heti kiinnostukseni aiheellaan: "yhden vuorokauden aikana tapahtuva, tunti tunnilta trillerimäisesti etenevä romaani sydänsiirrosta", kuten suomennoksen takakannessa kerrotaan.  Omaperäinen aihe, joidenkin mielestä ehkä melko makaaberikin, mutta loistava tilaisuus kaivautua ihmisenä olemisen ytimeen - varsinkin, kun sydämellä muihin sisäelimiin verrattuna hurjasti symbolisia merkityksiä. Tässä kirjassa ollaankin alusta loppuun asti elämän ja kuoleman kysymysten äärellä, ja mikä parasta, de Kerangal kirjoittaa niistä todella hienosti.



Ensimmäisestä lauseesta lähtien on selvää, että kirjan päähenkilö ei varsinaisesti ole ihminen vaan  parikymppisen Simon Limbresin sydän. Elämää huokuva surffaripoika loukkaantuu vakavasti auto-onnettomuudessa, ja sairaalassa hänet todetaan aivokuolleeksi. Samaan aikaan Pariisissa sydänsiirtoa odottaa keski-ikäinen Claire Méjean, jonka rinnassa Simonin sydän jatkaa pian sykkimistään. Tarina on siis yksinkertainen, mutta sen kerronta ei ole: sivuhenkilöitä matkan varrella riittää, kerronnan fokus vaihtelee vähän väliä henkilöstä toiseen, ja lauseet ovat paikoin todella pitkiä. Siitä huolimatta tämä kirja imaisi ainakin minut maailmaansa todella tehokkaasti. Teksti on niin hengästyttävää ja mielettömällä vyöryllä eteenpäin virtaavaa, että lukemista oli vaikea keskeyttää, ja tätä kirjaa tulikin ahmittua melko pitkiä pätkiä kerrallaan.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (kirjan nimi on muuten sitaatti Tsehovin näytelmästä) on mielestäni temaattisesti harvinaisen selkeä ja kirkas kokonaisuus - vaikka tarina rönsyilee ja henkilöitä on paljon, juonellisia harhapolkuja ei kuitenkaan tunnu olevan, vaan koko ajan ollaan tavalla tai toisella kiinni olennaisessa. Kirjan luettuani lueskelin netistä myös muutamia arvioita siitä, ja niissä kehuttiin kovasti sitä, miten riipaisevasti de Kerangal kirjoittaa surusta. Totta, mutta minulle tämä ei kuitenkaan ensisijaisesti ollut kirja surusta vaan elämästä ja sen reunaehdoista - ja loppuunsa hiotun ja taitavasti toteutetun prosessin kauneudesta. Eihän tämä tietysti kevyintä mahdollista luettavaa ole, mutta masentavaksi en kuitenkaan tätä kirjaa sanoisi.

Luettuani kirjan loppuun päällimäiseksi tunteeksi jäi ennen kaikkea tämä: miten ihmeellistä ja kiehtovaa on lääketiede, ja ihmiselämä (tai no, elämä ylipäätään)! Ja miten mielettömän hienoa onkaan, että elinsiirtojen ansiosta ihminen saattaa vielä kuoltuaan pystyä pelastamaan jopa useamman ihmisen hengen. Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä ja fiilistellyt esimerkiksi sairaalasarjoja ja aiheeseen liittyviä dokumentteja, ja oli virkistävä ja inspiroiva kokemus lukea näin hienosti kirjoitettu kirja tällaisesta poikkeuksellisesta aihepiiristä. Kirjassa yhdistyvät hienosti arkisuus ja dramaattisuus, pienet yksityiskohdat ja elämän suuret kysymykset. Yksinkertaisesti todella hieno lukukokemus, suosittelen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti